Otsikkoa tuskin tarvii avata kauheesti? Carpe Diem, seize the moment, tartu hetkeen. Halusin
kerrankin kirjottaa jotain oikeeta, en mitään normaalia mitä kuuluu postausta.
Halusin kirjottaa jotain, mille on syy. Halusin oikeesti kirjottaa siitä
hetkeen tarttumisesta.
Oon
aina ollut sitä mieltä, että hetkessä roikkuminen on tyhmää, koska menneitä ei
saa takaisin. No, totta kai mä tiedän, että toi lähinnä tarkottaa sitä hetkessä toimimista, älä jää miettimään
asioita, nimittäin tulevaisuudessa luultavammin kadut sitä mitä et tehnyt, kuin
sitä minkä teit. Mut nyt kun oikein mietin ja kääntelen asioita mielessäni, ei
mun menneisyydestä löydy montaa asiaa joita katuisin. Muutamia asioita on, tietenkin,
niitä on kaikilla. Mutta mietitään tätä niin, että jos aamulla olisitkin voinut
sanoa viimeiseksi vanhemmillesi rakastavasi heitä, mutta jätit sen sanomatta. Entä
jos kouluun tultuasi saatkin puhelun, että vanhempasi ovat olleet kolarissa?
Silloin ne kaksi sanaa merkitsevät enemmän kuin ikinä. Kun olet pahassa
paikassa ja kerrot kaiken kaverillesi, kuinka moni muistaa kiittää
kuuntelevista korvista ja vaikenevasta suusta? Kuinka moni osaa arvostaa
ystäviään silloin kun he seisovat vierelläsi, eikä vasta kun et voi enää nauraa
heidän kanssaan? Kuinka monelle esimerkiksi vierailut isovanhempien luona ovat
velvoite, eivätkä asia josta kuuluu iloita? Miten paljon enemmän annammekaan
arvoa asioille, vasta sen jälkeen kun ne ovat mahdottomia. Ajatelkaa oikeesti, kuinka hyvää voi sekin
tehdä, että istutte kuuntelemassa jonkun vanhemman ihmisen tarinoita tai
katselette heidän lempielokuviaan yhdessä. Mä en muista, että oisin kertaakaan
lähtenyt isovanhempieni luota pahalla päällä. Oon aina arvostanut
isovanhempiani ja ollut sitä mieltä että monet on tosi onnekkaita kun niillä on
molemmat isovanhemmat, sillä mä en koskaan ehtinyt tavata mun isän vanhempia
ennen kuin ne menehtyivät.
Ajatelkaa, jollain teidän kaverilla voi olla tosi vaikeeta,
joten hymyile kaikille, anna sun tunteiden näkyä. Jos sulla on huono päivä,
kerro siitä kaverilles. Älä siis vittuile, en mä siihen kehota, vaan kerro mikä
sua vaivaa ja miks sulla on paha olla. Sekin auttaa tosi paljon. Jos joku
haluaa kertoa sulle jotain, kuuntele. Keskity ja kuuntele. Tee pieniä eleitä,
jotta ne tietää että sä välität, ja että sä oot aina niitten tukena. Mä en osaa
lohduttaa ihmisiä, vaikka oonkin hyvä sanojen kanssa. Oon aina ollutkin. Mutta
vaikeissa tilanteissa sanat juuttuu mun kurkkuun, enkä keksi mitään sanottavaa.
Sen sijaan voin istua monta tuntia kuuntelemassa sitä, kuinka pahalle jostain
tuntuu. Ja tykkään kuunnella, koska tiiän kuinka iso vaikutus pelkästään sillä
voi olla.
Elämässä voi syntyä vaikeuksia, mutta niistä pääsee yli. Muistot on tärkeitä, ja kun sä menetät jonkun, pidä muistoista kiinni. Se, ettei hetkeen pääse enää takaisin ei tarkoita, ettet sä saisi muistella niitä hetkiä, jolloin sulla on ollut kivaa. Kunhan et unohda nykyhetkessä elämistä.
Mä
nyt toivon, että tällä oli joku vaikutus teihin muihinkin kuin muhun. Mä
toivon, että jokainen teistä jotka lukee tän, tekee huomenna jotain sellaista,
mitä on halunnut tehdä jo pitkään. Kertoo ihastukselleen tunteistaan tai jotain
muuta sellasta. Ja jos mitään noin isoa ei oo tehtävissä, halatkaa parhaita
kavereitanne, naurakaa yhdessä, tehkää niitä asioita mistä unelmoitte. Hakekaa
yhteishaussa just sinne minne haluutte, yrittäkää parhaanne, juoskaa puolen
tunnin lenkki niin kovaa kuin jaloistanne lähtee. Kapinoikaa, eläkää. Vaikka
vihaankin yoloa, niin onhan sekin totta. Sä elät vaan kerran, joten tee siitä
sen arvoista. Tartu jo siihen vitun hetkeen.
Kaisa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti